Suru

Suru ja tuska meinaavat repiä sielun kappaleiksi. Ne kuristavat kurkussa ja valuvat kyyneleinä poskilla. Ne saavat lähes hyperventiloimaan ja oksentamaan. Ja kaiken takana on rakkaus.

Mikään ei ole niin tuskaista kuin tieto siitä, että kaikki on lopussa. Ei kaikki minun osaltani, vaan Siirin. Huomenna aamulla heti kahdeksalta soitan sen viimeisen puhelun eläinlääkärille ja nyt vain yritän vakuuttaa itseäni epätoivoisesti siitä, että olen tekemässä oikean päätöksen.

Siiri, Viiru, Tirppa, Tiiski, Siiruli, Siirappi, Tahmis, Siirula, Viirustin... Tuntuu, että jotain isoa on hajoamassa sisälläni. Siiri pääsee huomenna kissojen taivaaseen, Sannin luokse. Kaikki johtuu kaikesta, mutta pääasiassa nyt on alkanut taas pissailu. Pissaaminen vääriin paikkoihin kertoo pissatulehduksesta, jälleen kerran. Sitä ei voi hoitaa munuaisten takia ja pissatulehdus alkaa olla krooninen, kun antibiootin lopetuksesta on neljä viikkoa ja viikon kissa on jo oireillut... Kolme viikkoa terveenä, tai no, ainakin oireettomana välissä...

Lisäksi se on levoton. Siiri huutelee, se maukuu jatkuvasti. Se kiertää kämppää ja vinkuu, ulisee, jodlaa ja maukuu. Se haluaa jotain, mutta kaikki mitä tarjoan on väärää, koska en voi tarjota kipulääkettä. Munuaiset hajoavat, jos annan sille lääkettä.

Siiri on myös ruvennut repimään taas paikkoja, mikä ei ole millään tavalla sen normaalia käytöstä. Kun se on kivuton ja oma itsensä, se on paljon läsnä ja leikkisä. Nyt se ei innostu leikkimään kuten ennen, ja se jatkuva maukuminen on niin sydäntä raastavaa kuunnella. Siltä on lähnyt karvaa paljon ja vilkkuluomet ovat esillä lähes koko ajan. Sillä on kipeän kissan katse.

Silti jokin huutaa vastaan! Joku sisälläni sanoo, että vielä on toivoa. Vielä kannattaa hoitaa, vielä täytyy tehdä jotain. Vielä ei saa tehdä lopullista ratkaisua. Vielä on mahdollisuus... Mutta siltikään, edes se pieni osa, ei osaa sanoa mikä olisi se mahdollisuus. Mikä on vielä kokeilematta?

En halua jatkaa tätä liian kauan. En halua katua myöhemmin, että menin liian pitkälle. Koska sisälläni sanoo järki jo, että nyt ollaan liian pitkällä. Raja on tässä, eikä enempää saa tehdä, tai se menee kissan kiduttamiseksi. Mutta kun...

Kun ei tuo ole kipeän oloinen. Se ei onnu, tai yski tai tee kuolemaa. Siltä ei puutu jalkaa tai korvaa, se ei ole jäänyt auton alle tai joutunut onnettomuuteen. Siitä ei valu verta tai se ei ole ruumiillisesti hajalla. On niin vaikea katsoa kiiltäväkarvaista kissaa joka tavallaan on ihan normaali. Se ei näytä kipeältä, mutta se on kipeä. Se on sisältä kipeä ja minä en vaan halua uskoa sitä.

Nyt minun on oltava omistaja. Oltava sellainen omistaja, jonka jokainen eläin ansaitsee. Minun on annettava kissan mennä, annettava rakkaan päästä pois kivuista. Minun täytyy, mutten halua. Haluan vain itsekkäästi pitää tuon karvapallon tässä, päästämättä sitä koskaan silmistäni.

Tunteet ovat hurjassa taistelussa keskenään, mutta järki on jo voittanut. Kun katson tuota niin käsittämättömän rakasta olentoa ja ajattelen kulunutta kuukautta tiedän, että ainoa oikea ratkaisu on lopettaminen. On aika, ja tavallaan se olisi ollut jo kuukausi sitten, kun munuaisten vajaatoiminta ja tulehdukset todettiin. Me kuitenkin taistelimme, taistelimme niin paljon, että pääsimme voitolle muutamaksi viikoksi. Olen kiitollinen niistä viikoista ja se käytöksen ero joka kissassa on viikon sisällä tapahtunut, on valtava. Kun vertaan Siirin käytöstä viikko sitten ja nyt, on vieressäni ihan eri eläin, kuin se terve Viirustin, joka nuoli naamani märäksi aamuisin. Se oli kolme viikkoa terve ja silloin se oli oma itsensä.

Niitä pieniä muutoksia ei vaan tajua, eikä edes halua tajuta. En halunnut nähdä merkitystä siinä, että kissa on ruvennut taas "juttelemaan" paljon. Kipuaan se huutaa helvetti, mutta minä vain suljen silmäni. En halunnut nähdä, että se repii tapetteja ja saa nukkuessaan sätkykohtauksia. Nyt näen. Nyt tiedän. Nyt toimin. Nyt on aika.

Tuntuu, että tämä tuska on loputon. Tuntuu, että eläimeni kuolevat kaikki. Tuntuu, että en koskaan selviä tästä. Tuntuu, etten enää koskaan kiinny yhteenkään eläimeen. Ja siltikin tuntuu, että olen tekemässä oikean ratkaisun.

Nyt me syödään kinkkua suoraa paketista yhdessä ja kohta jatketaan juustolla. Niitä Siiri rakastaa ja minä rakastan Siiriä.