Uuden vuoden uudet kuviot!

Arvatkaa mitä.

Tämä teksti on sadas blogiteksti jonka kirjoitan ja julkaisen! Aika hurjaa, mä olen jaksanut ylläpitää blogia nyt kaksi vuotta ja saanut aikaiseksi sata blogitekstiä. Jatketaan samalla linjalla, eli kutakuinkin 50 tekstiä vuodessa, eli yksi viikossa? ;) Katsotaan onnistuuko se, pyrkimys siihen on kuitenkin kova!

Vuodet vierivät, merkkipäivät vaihtuvat toisiin ja taas ollaan uuden vuoden alussa, kolmannessa jaksossa, talven keskellä. Taas on tammikuu, jo 18 kertaa elämässäni on tammikuu. Sinänsä hämmentävää että kaikki on tavallaan saman toistoa, tasaista kiertoa, mutta silti joka vuosi asiat ovat uudella tavalla.

Tänä vuonna minun suuri uutiseni on se, että minä olen rakastanut! Syvästi, peruuttamattomasti rakastanut. Hän on vienyt sydämeni:

Siinä se vihdoin on. Minun ikioma palleroni Turo. Turo on shetlanninponilammaskoira ja viralliselta nimeltään Dreamlook Jubilant Master. Nytkin tuo pieni lämpöinen hattarapallo nukkuu mun sylissä ja sydän meinaa ihan haljeta kun katselee pikkupojan olemusta. Se on vaan aivan liian ihana ollakseen totta!

Turon tarina alkaa kaukaa ajasta ennen kuin se oli syntynyt. Oikeastaan tarinan alkupää on minun tarinaani, lopussa pikkumies saa vasta sen oleellisen roolin. :D Kun muutin yli kaksi vuotta sitten tänne maalle ja perheeni koira jäi asumaan perheen kanssa, tuntui että jotain puuttui. Kaipasin ulosviejää, ystävää, jotain jonka kanssa viettää aikaa. Jotain, joka on aina valmis touhuamaan hassuja juttuja mun kanssa ja jotain, jolle merkitsen paljon. Kaipasin koiraa paljon ihan itsekkäistä syistä, mutta kaipuu ei vaan lähtenyt vaikka aikaa kului. Tiinalla pääsi touhuamaan Arvon kanssa, mutta silti se oman koiran kaipuu oli jossain koko ajan.

Sitten koin yhden suurista kriiseistäni ja huomasin kaipaavani elämääni jotain oikeaa sisältöä. Tuntui kammottavalta, että elämäni pyöri tietokoneen ympärillä... Ajatus koirasta jalostui ja pikkuhiljaa olin päättänyt ottaa koiran kunhan aika tulisi otolliseksi. Kun omaan kämppään muuttaminen alkoi tulla ajankohtaiseksi, myös koiran ottaminen sai ihan uutta näkökulmaa. Niin minä rupesin selaamaan rotuja, kasvattajia ja jalostustietojärjestelmää.

Se tuntui ensin loputtomalta suolta, ja hetkeksi heitin kirveen kaivoon. Tutkin kaikki mahdolliset edes jotenkuten kriteereihin sopivat rodut läpi ja kaikissa oli joitan hyvää, mutta myös jotain huonoa. Tasapainottelin pitkään perhoskoiran, villakoiran ja sheltin välillä, mutta lopulta koiraguru sukulaiseni suositteli tutustumaan shelttiin paremmin. Hänen sanaansa uskon koira-asioissa sokeasti ja niimpä sheltti jotenkin vakiintui tulevan koiran roduksi.

Seuraava ongelma olikin suurempi, sillä tuntui, ettei hyvää kasvattajaa löydy mistään. :D Tämä ei ole mikään loukkaus shelttikasvttajia kohtaan, mutta jotenkin minusta tuntui aina epämääräiseltä kun selasin eri kasvattajien sivuja. Aina jokin asia oli sellainen joka tökkäisi pahasti ja suljin sivut. Joko koirissa oli paljon terveysongelmia, pentuja tehtiin aivan julmetun paljon tai muuten joku asia jäi häiritsemään. Sitten törmäsin Susannan Dreamlook kennelin sivuille. Kennel Dreamlook antoi asiallisen ja hyvän vaikutelman kotisivujensa perusteella, mutta en uskaltanut paljon luottaa siihen, sillä moni muukin kennel oli vaikuttanut hyvältä aina meilailun alkuun asti.

Otin kuitenkin Susannaan yhteyttä ja viestittelimme ahkerasti puoli vuotta sitten. Silloin Susannalle oli tulossa pentuja ja toiveikkaana viestittelin koko ajan varmistuneempana Susannan kanssa. Jotenkin vaan kaikki tuntui hyvältä, Susannan kanssa oli helppo kirjoitella ja mikään ei tökkinyt! :D Pennut syntyivät, mutta poikia oli liian vähän ja niin minä jäin jonottamaan pentua tulevista pentueista.

Aika tuntui pitkältä, mutta pentue syntyi 12.11.2012! Seurasin tiivisti pentujen eloa ja oloa ja muutaman viikon odotuksen jälkeen sain Susannalta viestin, jossa hän sanoi trikkipojan olevan minun, jos sen haluan. Ja voi luoja, halusinhan minä!

Tuntui että leijuin! :D Se oli huisia, säntäsin heti maksamaan varausmaksun ja sitten kituutettiin kuusi viikkoa aina eiliseen asti. Eilen sain pikkupojan ensimmäistä kertaa syliini ja jos jossain vaiheessa matkaa epäröinti iski minuun, se katosi täysin. Pikkumies on valloittava tyyppi, tuntuu ihan käsittämättömältä, että tuossa tuo nyt makaa, sylissä nukkumassa. Sen turkki on pehmoista hattaraa ja hampaat terävät kuin hauella. Uskokaa tai älkää, hauki on oikeasti purrut minua ja todella tiedän, että hauen hampaat ovat terävät! :D

 

Jotenkin nyt tuntuu, että kaikki on kondiksessa. Siirin jättämä tyhjä koti on kaikkea muuta kuin tyhjä, täällä on taas elämää. Ihan erilaista elämää kuin Siirin aikaan, täällä on pirteä pikkuherra, joka häslää ja hösää. Toisinaan rauha laskeutuu toki maahan kun pentu syö tai nukkuu ;) Silti, vaikka pentu on koko ajan ihan hiljaa, kotona ei ole hiljaista. Täällä on joku muukin kuin minä ja se on ihana, tuttu ja turvallinen tunne. :)

Tässä on nyt kahden ensimmäisen yhteisen päivän aikana otettuja kuvia :) Turo on liian söpö ollakseen todellinen!





 

 

Ota tässä sitten kuvia... 



Näin on parempi!

Hiukan jännittää huominen aamu, kun pitäisi ekan kerran jättää Turo pidemmäksi aikaa yksin kotiin. Tänään on kyllä harjoiteltu yksin oloa, mutta hiukan heikoilla tuloksilla. Ensimmäisellä kerralla Turo nukkui ihan rauhassa, mutta kahdella muulla kerralla poika on ollut huolestunut ja vinkunut ahdistuneena yksin. Huomisen aamun tavoite onkin siis ensin väsyttää pieni mies ulkoilun ja leikin merkeissä ja sitten antaa sen rauhoittua aloilleen. Jätän hiukan puuhailtavaa kongin kanssa ja toivon vaan hartaasti että pentu viihtyy kongin parissa siihen asti että nukahtaa. Olisi kamalaa kasvattaa eroahdistuskoira.

 

Kaiken järjen mukaan koiran pitäisi kuitenkin nukkua ihan luonnostaan aamupäivällä, jos se herää aikaisin ja väsyy kaikessa touhuilussa aamulla. Uskon kyllä, että kaikki menee hyvin ja pentu tottuu olemaan yksin. :)

 

Palataan asiaan, nyt pentu tahtoo pissalle! :D

Tasan kaksi vuotta sitten...

...olin näinä hetkinä ihmeellisessä hurmoksen tilassa. En voinut käsittää, että kaiken pahuuden maanpäällisestä ilmentymästä, hevostalli.netistä, voisi löytyä minulle uusi elämä. Olin viettänyt edellisen iltapäivän todella puheliaan naisen seurassa, uudella tallilla, ihmetellen pieniä karvaisia (ja hiukan lihavia) poneja. Oli ollut jäätävän kylmä ja minä en ollut varautunut siihen, että pääsisin heti hommiin.

En ikinä tule unohtamaan sitä ensimmäistä kohtaamista tuon porukan kanssa! Pelkäsin kaneja, mutten kehdannut kertoa sitä. Pelkäsin vähän orivarsaakin, olihan se ori ja orit olivat niitä satujen myyttisiä hirviöitä, jotka tappavat pienen Amandan heti kun silmä välttää. Vili ei kuitenkaan tappanut minua, vähän vaan nakersi hihasta ja repi vetoketjua. Velvet oli herrasmies ja seurusteli asiallisesti pienen välimatkan päässä, Tiinan kainalossa. Siis kirjaimellisesti kainalossa, meinasin järkyttyä kuoliaaksi kun Tiina vaan nappasi Velvetin pään kainaloonsa ja ori oli niiiiin tyytyväinen siinä hellittävänä... :D

Ja sitten tytöt toisessa tarhassa. Pieni, äärettömän paksu tappijalka, joka näytti enemmän karvamatolta tai miniatyyrimammutilta kuin ponilta tuli heti luokseni ja kiukutteli toiselle ponille täysiä. Siinä hetkessä se oli varastanut minut itselleen ja siitä hetkestä meidän välillemme muodostui omituinen side, joka vahvistui reilun vuoden aikana niin, että tunnen sen vieläkin kun ajattelen Muoria. Manti, suurempi ja isopäisempi poneista, tuli kuitenkin nuuskimaan minua myös, mutta väisti kun Muori komensi sitä. Mantin kanssa aloitettiin samana päivänä ihmeellinen tarina, joka ei luojan kiitos ole vielä lähestymässä loppua. :)

Se oli ihmeellinen päivä. Manti oli ensimmäinen uhrini, enkä voinut lakata ihmettelemästä kaikkea mitä näin. :D En ollut mikään ummikko hevosten kanssa, vaikka oikeastaan täytyy sanoa, että taisin minä olla. Ei hevosen käsittelystä opi yhtään mitään ratsastuskoulussa, eikä oikeastaan edes ratsastuskouluhevosen hoitajana. Ei edes kilpatallin yksityishevosen hoitajana, sitä vaan tekee mitä käsketään, eikä tarvitse ymmärtää. Tiina halusi minun tajuavan asioita alusta alkaen itse, saavan oivalluksia ja kaikkein tärkeintä oli se, että oppisin kuuntelemaan Mantia.

Sen tärkeyden sain tuntea heti kun päästiin ohjasajovermeissä kentälle asti... Manti oli kiero kuin korkkiruuvi, se ei kulkenut suoraan ollenkaan ja minä olin ihan hukassa. Minua hävettikin, olimmehan Tiinan kanssa jutelleet sähköpostissa pitkät pätkät ja olin vakuuttanut, että osaan toimia edes jotenkin ponien kanssa... :D En usko, että ymmärsin ensimmäisellä kerralla millainen poni Manti on. En ymmärtänyt sitä varmaan koko ensimmäisenä talvena, kun näin jälkeen päin miettii. Se on hyvin erikoislaatuinen otus, joka todella täytyy tuntea, jotta sen kanssa kaikki sujuu. Nykyään kun touhuan sen kanssa, tiedän jo sen ilmeestä, mitä se suunnittelee... :) Niin sitä hitsautuu yhteen kun kaksi pitkää vuotta katselee toisen olemusta ja opettelee yhdessä elämää. :)

Vili oli minulle hyvin vieras kaveri vielä tuolloin. Saatoin käydä lääppimässä sitä aidan takaa, mutta Tiina sai muuten hoitaa hirviönsä itse. :D Minä rupesin treenailemaan tyttöjen kanssa ja Mantin kanssa aloitettiin jossain vaiheessa ratsastustreeni. Täytyy kyllä sanoa, että kaksi vuotta sitten en olisi uskonut koskaan saavani ratsutettua Mantia niin, että se kulkee peräänannossa ravissa siististi... :)

Muorin kanssa meidän ainutlaatuinen tarinamme päättyi 9.3.2012. Se oli kammottava päivä, luulin että kuolen siihen kamalaan suruun, joka ei tuntunut hellittävän ollenkaan. Mutta niin siinä kävi, että suru helpotti ja kauniit muistot jäivät. Pieni, pirullinen täykkärishettikseni, jota en olisi koskaan antanut pois, ellei olisi ollut pakko. Olen onnellinen, että olin sen matkassa loppuun asti. Vielä onnellisempi olen, että törmäsin siihen pieneen otukseen, että elämä heitti minut Tiinalle ja sain tavata "Elämäni hevosen". Elämäni hevonen on jotenkin jäätävä ja ällöttävä käsite, kun siitä on tehty sellainen. Käsitteestä huolimatta Muori oli se ykkönen, se oli poni, jonka takia olisin tehnyt mitä vaan. Meissä oli jotain maagista ja rakastin sitä paljon enemmän kuin ymmärsinkään.

Tunteitani kuvastaa hyvin se, että itken nyt. Kaipaus iskee, kun pohtii asioita, vaikka aika on parantanut haavat ja antanut niille perspektiiviä. Silti en koskaan lakkaa rakastamasta Muoria, elämäni ponia, suurta persoonaa. Jokin siinä kosketti niin syvälle, että mikään ei ole vielä koskettanut niin syvälle. Olen niin surullinen, että meidän matkamme päättyi niin pian, mutta täytyy osata iloita siitä, että sain tavata pienen rakkaan ja jakaa elämäni murheita kuuntelijalle, joka osasi aina sanoa oikeat asiat. Siinä oli niin suuri pieni poni, ettei toista tule.

Manti on kovana kakkosena ja nykyään toki ykkösenä, kun Muori elää vain muistoissa. Mantin kanssa siteemme on vahvistunut ja nykyään tunnen neidon hyvin. Olemme kokeneet ihan hirveästi yhdessä ja vielä on paljon edessä. :) Vililtä odotan myös suuria, koska siinä on jotain hyvin Muorimaista. Sellaista erilaista huumoria ja pilkettä, mitä Mantilta ei oikein löydy. Manti on vakavampi poni, kun taas Vilillä on oikein sellaisia pirulaisen elkeitä. Siitä minä tykkään, ruudista ja luonteesta. Mantillakin on toki hetkensä ja se väläyttelee oikein kunnolla mielipiteitään esille. Rakastan sitä, kun Mantilla on meno päällä ja se haluaa olla täysillä menossa mukana. Usein poni onkin juuri tällainen ja aina toisinaan ymmärrän, että rakastan sitä valtavasti. Muorin kanssa en tajunnut rakastavani sitä niin sattuvan kovasti ennen kuin luopumisen aika tuli. Mantin kanssa en anna sen mennä siihen ja kerronkin ponille usein, kuinka tärkeä se minulle on. :) Ymmärtää tai ei, mutta minulle on tärkeää saada kerrottua rakkailleni, että he ovat minulle tärkeitä. Kissoille, poneille, ihmisille ja mielikuvituskavereillekin ;)

Olen tehnyt taas videon kuluneesta vuodesta, kuten tapana on. Materiaalia on kertynyt blogin hiljaisuudesta huolimatta paljon! Harmittaa, että blogi jäi koko vuoden jotenkin ihan pintapuoliseksi ja postailin vain harvakseltaan. Toivon, että tähänkin saadaan muutos, kun uusi vuosi tulee. Silloin tapahtuu niin paljon mullistuksia elämässäni - taas suuria mullistuksia, milloinkohan ne loppuu? - että toivon saavani bloginkin taas oikealle paikalleen ja mukaan kuvioihin. En aio tehdä mitään lupauksia, koska olette nähneet miten nille käy. Ne ovat vaan sanoja, ja jos jotain vihaan, niin vain sanoja. Teot ovat ne, jotka merkitsevät, eivät tyhjät lupaukset tai sanat. Puhua voi paljon tekemättä mitään, joten katsellaan miten tässä käy... :D

Mutta, mennäänpä nyt videoon jonka sain kasaan. Musiikin valitseminen oli vaikeaa, mutta loppujen lopuksi päädyin tuohon kyseiseen kappaleeseen sen pirteyden ja iloisen sanoman takia. Elämä on nimittäin aika hyvää ja kaunista ja minä haluan elää elämääni juuri teidän kanssanne! :)

Vuoteen mahtui hurjasti erilaisia kokemuksia, enkä edes yrittänyt lähteä erittelemään niitä videolle. Blogia seuranneet ymmärtävät kyllä. :) En ole esitellyt kaikkia poneja joita videolla näkyy, se olisi ollut liian työlästä kun pelkästään Vilin laidunkavereita oli viisi! Mantinkin kaveri vaihtui muutamaan kertaan kesällä, mutta jätin ne kaikki pois suosiolla. Keskityin videolla siis vain Viliin, Mantiin, Kirppuun ja vähän Arvoonkin. :) Ne ovat olleet tämän vuoden asioiden keskiössä, joten ansaitusti komeilevat videolla! ;)

Vuosi on taas mennyt ja seuraavaa odotellaan suurin suunnitelmin! :) Mutta nyt viimein se video. Imekää sen iloinen sanoma itseenne! :)

Jos upotus ei toimi, video löytyy myös youtubesta osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=b6TNKWAixh8

Ääääärettömän hidas netti

Sääolosuhteiden armoilla oleminen on raivostuttavaa. Onhan tässä talossa katto ja seinätkin, mutta kun netti ei toimi vesisateella, tai tuulella, tai lumisateella, tai räntäsateella tai....! Ärgh, oikeasti tosi rasittavaa, kun netin toiminen riippuu ulkona olevasta ilmasta. Täytyy katsoa, olisiko mulla rahaa hankkia uusi nettiyhteys sitten kun muutan toiseen kämppään.

Niin, siinä se tulikin: mä olen taas muuttamassa! Vihreään taloon, omakotitalon yläkertaan. :) Alakerrassa ei asu ketään, ja yläkertaakin vasta rempataan mulle asuttavaan kuntoon. Vuoden vaihteessa pitäisi päästä muuttamaan sinne. Aika huisia, mielummin asun omakotitalossa ja asunnossa joka on puolet suurempi kuin tämä luukku ja vuokraa on vain muutama kymppi enemmän. Toki sähköä menee puutalossa hirveästi enemmän, mutta on se elämisen kannalta niin paljon ihanampi paikka, että muutan sinne sähkölaskusta huolimatta innoissani :D

Tallilla olen ollut viimeksi kaksi viikkoa sitten... Tuntuu hiukan törkeältä käväistä vain kaksi kertaa kuussa, mutta nyt ei ole vaan rahkeita tai mahdollisuutta päästä useammin. Kohta, muutaman kuukauden päästä kaikki helpottuu kun saan viimein sen ajokortin ja auton. :) Vuosi 2013 näyttää muutenkin aivan yyyyyybermahtavalta, toivon todella että kaikki menee putkeen ja siten kun tässä on suunniteltu... Suunnitelmista lisää kun ne ovat lähempänä toteutumista. :)

Tiina laitteli mulle muutamia kuvia tulemaan viimeviikolla. :) Tässä muutamia hassuja otoksia viimeaikaisista tapahtumista! :)

 

Siinä se on! Oiva! Maailman hauskin kaniini, jonka mä ehdottomasti ottaisin kotiini asustamaan jos vaan olisi tilaa ja mahdollisuus. Jotenkin kuitenkin iiiiso kani pienessä asunnossa ei kuulosta kovin hyvältä, kun ottaa huomioon muutkin suunnitelmat perheenlisäyksestä ;) Juu ei, tästä ei ole tulossa teiniäitiblogia, vaan aihealue taitaa vain laajentua hieman enemmänkin shetlantilaisiin ;)

 

Oiva on kuitenkin hauska otus! Se on niin kiltti, ettei minunlaiseni kani- ja jänisfobikon tarvitse pelätä sitä. :) Se antaa silitellä ihan rauhassa ja tulee ihan itse lähelle hiplailtavaksi. :) Se on aivan ihana karvapallo ja tuoksuu ihan kanille! :D Olen aina pitänyt kaneja maailman turhimpina lemmikkeinä, mutta Oiva on ihan omaa luokkaansa. Se ei ole vaan kaniini, se on persoona! :)



 

Kanista tuli mieleen kirja jonka ostin. Se on Tuomas Kyrön teos, jonka nimi on Kerjäläinen ja jänis. Tykkäsin tosi kovasti kirjasta ja suosittelen sitä todellakin luettavaksi! Siinä on napakka ja kutkuttava yhteiskuntasatiiri, joka herättää tunteita laidasta laitaan. Minä säälin kovasti melkein leijonanruuaksi joutunutta, marian sairaalan päivystyksessä odottavaa citykaniinia. Oikeasti, jos yhtään ymmärtää yhteiskunnallisista asioista ja on edes hiukan yleissivistystä eri medioiden saralta, kannattaa lukea tuo opus. :)

 

Muttamutta, takaisin tallille ja kuviin!

 

 

Estetreenausta! Otettiin kaikki irti sulasta, hyväpohjaisesta kentästä ennen talven tuloa. :) Manti hyppäsi aika epävarmasti ja sitä sai koko ajan olla komentamassa ja oikein tosissaan ratsastaa! Huomaa, että hyppäämisestä on ollut taukoa, kun poni oli taas ihan ihme sähellin, eikä meinannut keskittyä ollenkaan. Kunto on myös päässyt hiukan laskemaan, koska aika nopeasti poni alkoi väsyä ja unohteli etujalkojen nostamisen kokonaan. Sitä piti oikein tosissaan ratsastaa koko ajan, ja se teki kyllä hyvää ratsastajalle! ;)

 

Koska kun ratsastaja ei ole kuulolla, vaan antaa ponin lähestyä itse esteelle ja jättää ponin yksin suoriutumaan tehtävästä, voi käydä näin:

 

 

... Niin, mitäpä siihen sanomaan. Oma moka, kun en ratsastanut vaan matkustin ja odotin ponin silti hyppäävän. Ei se sit hypänny ja minä otin hiekkanäytteitä ja katkaisin estepuomin. Hups. D: Minä aiheutan enemmän tuhoa kuin kaikki ponit yhteensä. Kohtuullisen noloa... :'D

 

Nyt meinaa mennä hermot, kun tämä kuvien lataus tällä netin nopeudella kestää aivan helvatun kauan! Nyt saa sitten tämä jäädä tähän, jatketaan kun mulla riittää hermot joku kaunis päivä pidemmälle. Ja nimenomaan KAUNIS PÄIVÄ, kun huonolla ilmalla netti ei toimi! Murh.

 

Viikonloppuna menen taas tallille, pitkästä aikaa. Sitten voisikin taas tehdä oikein vanhanajanpostauksen kunnon kuvailuilla ja kuvilla :) Niitä on kivempi näin kahden vuoden päästä selailla. Totta, joulukuun ensimmäinen päivä tulee kaksi vuotta siitä, kun saavuin kiusimaan Tiinaa ja Jarkkoa... :) Mäkin rakastan teitä, vaikka olenkin aika rasittava maanvaiva toisinaan ;)

 

Palaillaan, nyt uskonnon itsenäisten tehtävien pariin. Onneksi koulu alkaa huomenna vasta kahdeltatoista, niin ehtii tässä vähän huiliakin. Mulla on kauhea panostuspäivä takana! Ensin olin koulussa, tein jopa kaikki läksyt aamulla, sitten koulun jälkeen menin ajotunnille, sieltä kotiin ja tiskasin kaikki likaiset astiat, sitten luin englannin tutkielmaan tarvittavan kirjan loppuun, sitten rupesin tappelemaan näiden kuvien kanssa ja nyt jos vielä jaksaisi hiukan katsella tuota uskontoa. :)

 

Olen ylpeä itsestäni, vitamiinit selvästi tehoaa, kun mä olen ihan pirteä! :D

 

Marraskuun höpinöitä

Jepjep, se olisi taas uusi kalenterin sivu käännetty ja ai että kun se näyttää taas hyvältä! Kovin kiireiseltä, mutta ah, niin freesiltä taas ja kohta on jo joulu! :)

Mä olen aloittanut autokoulun! Teorioista on istuttu jo puolet ja ajotuntejakin on ehtinyt olla muutama. :) Autolla ajaminen on aika veikeää, enkä millään malttaisi odottaa, että saan sen kortin ja pienen kaaran ja pääsen huristelemaan ihan omia aikojani ympäriinsä! Mikä vapauden tunne! Autossa eniten huolestuttaa ne saakelin vaihteet, lähinnä liikkeelle lähdössä. Liikkeessä vaihteet vaihtuvat helposti, mutta jotenkin se liikkeelle lähtö on aina hidasta ja jänskää :D

Tallille kuuluu sekalaista. Koko elämään kuuluu sekalaista, mutta tänä syksynä se ei yhtään masenna. Tuntuu, että mulla on loputtomasti energiaa ja jaksan aina vaan enemmän innoissani tallustaa pimenevässä syksyssä. Todella omituista, ei lainkaan minua, mutta olen oikein tyytyväinen tähän muutokseen! :D Olen syönyt sikana vitamiineja ja tehnyt asioita joista nautin. Ehkäpä se on avain tähän energisyyteen? :)

Takaisin tallille kuitenkin. Niin, siellä on sekalainen joukkio poneja tarhoissa ja kaikki ovat kyllä aika veikeitä otuksia. Vilin kanssa käytiin tekemässä hieno näyttelysuoritus kauden vikoissa näyttelyissä: luokkavoitto ykköspalkinnolla! Hieno purkki! Kuitenkin tuntuu tavallaan hyvältä, että kausi on nyt ohi ja voi keskittyä enemmän treenailuun ja lihaskunnon kehittämiseen.

Manti puolestaan on ollut kenguru. Ainakin eilen se oli kenguru, kun meidän piti hypellä esteitä... :D Noh, saldo on yksi musta poski (mulla vaihteeksi...) ja yksi katkennut estepuomi :D Aika vähällä selvittiin kuitenkin, kun aikaisemmin syksyllä hypättiin ja sain estetolpan kannattimen kieroon ja koko selkälihas repesi poikki. Se sattui kyllä aika helvatusti, mutta siitäkin selvittiin hengissä ja opittiin jotain: turvaliivi on kaveri! :) Eilen oli liivi päällä, mutta silti otin hiekkanäytteen poskiluullani, eikä liivin vaikutus yletä ihan niin pitkälle. :D Dämit.

Kirppu on ollut kipeänä ja tässä on vieläkin vähän kiikun kaakun kaikki. Pikkuneiti on ollut klinikallakin ja tutkimuksien jälkeen ponin mahasta löytyi hiekkaa... Nyt sitten ollaan psylliumkuurilla ja poistetaan hiekkaa. Toivottavasti kaikki menee hyvin ja pikkukirppiäinen selviää vain säikähdyksellä tästäkin tapauksesta. Kirppu onkin nyt ollut kevyellä käytöllä; kentällä irtojuoksutusta muutama minuutti päivässä riittää saamaan mahaa toimimaan paremmin ja sitä hiekkaa kulkeutumaan ulos. Kirppu on siis sairaslomalla, Vili rupeaa oikeasti palaamaan treeniin ja Mantista teen esteponin vaikka henki menisi!

Vili on ollut hieno, se on käyttäytynyt niin hienosti kun sillä ajaa. :) Oltiin Tiinan kanssa maastossa niin, että minä ratsastin Mantilla edellä ja Tiina ajoi Vilillä perässä. Pikkumies oli oikein nätisti, eikä edes oristellut äidilleen pahasti :D Lenkki oli hauska, vaikka törmättiinkin hirvijahdista ponijahtiin vaihtanut vainukoira ja mykkä metsästäjä. Mantille teki ihan hyvää mennä kerrankin rauhassa, vaikkei se kyllä poistanut yhtään sikailua... Mitä enemmän sillä on aikaa pälyillä ympärilleen, sitä enemmän se rupeaa skitsoilemaan ihan tyhjästä. Nyt pitäisi vaan saada rutiinia tohon maastoiluun ja hyppäämiseen, niin sen ei tarvitsisi sooloilla koko ajan niin täysillä. On nimittäin aika noloa, että Mantin oma poika käyttäytyy maastolenkillä fiksummin kuin äitinsä.... ja poitsu oli metsässä kolmatta kertaa elämässään... :D Mantilla on hiukan parantamisen varaa!

Meillä on kissa, Maija tällä kertaa, kipeänä. Rupeaa toivo menemään tähän hommaan, mutta nyt näyttää taas ihan hyvältä. Kissa on ihan mysteeri eläinlääkäreillekin, joten eipä paljon muuta voi kuin kokeilla erilaisia asioita ja katsoa mihin hoitoihin vastaa. Nyt Maija on kuitenkin tosi iloinen ja energinen, se syö, juo ja leikkii ihan normaalisti. :) Hieno homma, ehkä tämä menee ohi yhtä nopeasti kuin tulikin! Kolmen viikon päästä on taas verikokeet ja katsotaan kertooko se meille mitään uutta tai viitteitä jostain muutoksesta. Nyt kuitenkin näyttää positiiviselta. :)

Meinasi kuitenkin usko omaan itseen loppua, kun taas joku eläin sairastaa. Tuntui, että me ei osata hoitaa elikoita, kun ne kaikki sairastavat jotain... :( Kissoille on kuitenkin aina hankittu markkinoiden parasta ruokaa, lihaprosentit, sokerit ja suolat on vahdittu tarkasti, vedet vaihdetaan monta kertaa päivässä, kissat ulkoilevat valvotusti ja me todellakin tiedämme missä omat kissat menevät. Meillä on vaan käynyt suunnattoman huono tuuri, niin sanoivat kaikki eläinlääkäritkin joiden kanssa olemme keskustelleet. Ja uskokaa pois, niitä lekureita on hiukan enemmän kuin muutama, kenen kanssa ollaan tätä sairasjuttua pohdittu.

Että ei tässä kaikki mene ihan putkeen, milloin itse sairastan, milloin kissa, milloin poni. Silti sitä vaan jaksaa uskoa uuteen aamuun ja huomiseen, ja aina vaan pirteänä. Elämä on vastoinkäymisiä täynnä, mutta niistäkin selviää, toisista helpommin kuin toisista, mutta kaikista selviää jos todella haluaa selvitä. :)

Kuvia voisin laitella kunhan saan jostain niitä kaiveltua. Tiinakin varmaan pistelee minulle jotakin kuvia kunhan tässä keritään. :) Lontoostakin olen suunnitellut tekeväni postauksen jossain välissä, saa nähdä milloin senkin ehdin ja jaksan toteuttaa... :D

Jottei ihan kuvattomaksi jää tämäkin postaus, niin laitampa ainakin linkin, joka saattaa kiinnostaa teitä. Tarkkasilmäsimmät saattavat bongata kuvien joukosta (hiukan lihavan) purnukkani! http://suvin.otokset.fi/#/kuvat/Vuosi+2012/Shetlanninponien+rotunäyttely/

Nyt zau, James Bond Brosnanin näyttelemänä kutsuu ;) Tästä on hyvä jatkaa hyvää iltaa!

Kantakirjakameli Klaara

Otsikko bustaa jo hiukan, mutta totta se on! Kirppunen on muuttunut kirpusta kameliksi ;) Klaara meni siis viime maanantaina kantakirjaan oikein hyvillä pisteillä!

Matka alkoi aamuyöllä, pimeässä ja kylmässä syyssäässä. Meinasin kuolla aamun herätykseen, mutta kun aivot rekisteröivät sisään tulevan datan tajusin, että tänään on se The Big Day. Nousin aika nopsasti ja ehdin jopa osallistumaan Tiinan kanssa aamutalliin :D Ponit olivat hiukan ihmeissään, kun marssin talliin Tiinan matkassa viiden jälkeen. Ulkona oli ihan pimeää ja sairaan kylmä, mutta niin vaan viskottiin pikkumiehetkin pihalle. Manti meni yksin mököttämään omaan tarhaansa, kun Kirppu jäi sitten uhriksi sisälle. Kirppua ruvettiin laittelemaan sitten matkakuntoon ja Johanna saapui pian kopin kanssa. Eipä siinä muuta ihmetelty kun lastattiin koni koppiin ja lähdettiin kohti Savijärveä!

Savijärvellä oltiin hyvissä ajoin ja ihan ensimmäiseksi strippasin parkkipaikalla esittämiskuteet niskaani :D Oli hiukan jäätävän kylmä, mutta selvisin hengissä ;) Sitten Kirppu ulos kopista ja aloiteltiin yhteistuumin käppäily ympäri Savijärven kartanon maita, kun odotettiin mittaukseen pääsemistä.

Kun odoteltiin siinä, meitä pyydettiin menemään hiukan sivummalle, kun puoliveriotukset päästettiin varsoineen pihalle! Ne juoksivat suoraa tallista omalle laitumelleen koko konkkaronkka varsoineen päivineen :D Hauskoja pikkupirpanoita, kun ne olivat niin kauhean siroja ja jaloja ja menivät häntä tötteröllä ja sieraimet lautasenkokoisina pitkin pihaa :D Kirppu katseli pikkuotuksia ihmeissään ja kiinnostuneena, mutta oli oikein nätisti, kuten aina :)

Odottelun jälkeen päästiin sitten vihdoin mittaukseen ja kaikki meni hyvin. Kirppu seisoi paikallaan kuin tatti paskassa ja mittaaja sai touhuta rauhassa sen ympärillä. Parasta oli se, että Kirpun etusäären ympärys on 13 senttiä!!! :DDD S.ä.ä.l.i.t.t.ä.v.ä. rääpäle! :D

Mittauksen jälkeen saatiin sitten odotella taas hiukan lisää, kun odotettiin omaa esiintymisvuoroa kehään, eli maneesiin. Maneesissa päästiin sitten pistämään parastamme ja tuomarit neuvoivat tällaista kaltaistani epätietoista kaikissa asioisssa. Seisotin Kirpun mielestäni oikein hyvin molemmilla kerroilla ja sain liikkeet esitettyä ihan jees, tosin käynnin halusivat nähdä uudestaan ja pyysivät tuplasti reippaampaa kuin olin ensimmäisellä kerralla esittänyt :D Sitten Kirppi päästettiin juoksemaan irti ja usutettiin laukkaamaan :D Liikkeet haluttiin nähdä siis myös irti ja Kirppinen esitti tosi hienoa ravia! Hieno, hieno tyttö!

Laukkaa ei meinannut oikein löytyä, mutta lopulta nousi sekin ja ihan hyvältä näytti :) Kirppis hyppäsi kukkalaitteen ja maapuomin yli ja oli niin suloinen karvapallo painellessaan pitkin maneesia :) Muutaman kerran se meni tuomareiden kainaloon piiloon, ja sieltä sen sainkin sitten lopuksi kiinni helposti.

Kun päästiin maneesista, kiidettiin varikkoalueelle ja ruvettiin valjastamaan ponia. Oltiin silti myöhässä ja jouduttiin heti aloittamaan ajokoe kun päästiin kentälle. Ei siis pahemmin lämppäilty tai otettu tuntumaa poniin... Ajokoe oli ihan mitäänsanomaton: ensin käyntiä, sitten ravia, ravilisäys ja ravissa kokorataleikkaa. Sitten siirtyminen käyntiin ja pysähdys ja that's it. Siinä se sitten oli ja kaikki poistuttiin heti kentältä ja meidän osalta olikin hommat tehty sit.

Odoteltiin jonkun aikaa palkintojen jakoa ja sitten päästiinkin vielä jäätävämpään maneesiin seisoskelemaan ja kuuntelemaan arvostelut. Kirppu sai oikein mahtavan arvostelun!

"Tammalla on erittäin hyvä tammaleima ja hyvä rotutyyppi. Sillä on ilmeikäs pää, lyhyt lapa, hyvä kaula ja hyvä kaulan ylälinja. Vahva takaosa. Jaloissa on hyvä luusto, mutta lyhyet sääriluut. Oej hajavarpainen. Kinner on löysä. Suorat liikkeet. Käynti on tarmokasta ja tahdikasta. Ravi on kevyttä ja matkaavoittavaa. Laukka on hyvää, matkaavoittavaa ja pyörivää."

Pisteet 8-8-7-7-8 = 38p.!! :D WUHUUUUU, me oltiin hyviä!! :D Jeejjeeee!

Kaikki oli siis meidän osalta oikein mahtavasti ja ohi! HUIPPUA! Kirppu sai siis kokonaisuudessaan 38 pistettä ja laukasta kasin, ja sai Hippokselta toisen palkinnon, eli sinisen ruusukkeen :) Me oltiin tosi nopeasti valmiita ja sitten vaan pakattiin poni koppiin taas ja sunnattiin nenä kohti Renkoa jälleen. :D

Onnelliset! :D

Kotona Kirppu viskottiin tarhaan ja Johanna vei minut kotiin. :) Kiitos vielä tätäkin kautta paljon kaikesta kuskaamisestani ja ruokkimisestakin Johanna :) Ja Tiinalle kiitos kaikesta mun neuvomisesta ja ponin puunaamisesta koko syksyn ajan :) Me tehtiin yhdessä aika mahtava suoritus!

Nyt on kuitenkin minun aikani suunnata nenä kohti suurta maailmaa, ei Renkoa ;) LONTOO on täällä vihdoin!! Huomenna aamulla, aikaisin ennen kukonlaulua minä suuntaan pienet askeleeni lentokentälle ja nousen koneeseen, joka vie minut sateisille saarille ;)

London, here we come!! :)))) ------------>

Pst... Kyllä mä tulen ehjänä takaisin ja olen varovainen. Mitä muutakaan musta vois kuvitella...? ;)