Elämää

Maailma on julma. Aina kun kaikki näyttäisi olevan hyvin, tulee jotain uutta kurjaa, mikä heittääkin asiat taas päälaelleen.

Rakastaminen on julmaa. Se on ihanaa niin kauan se kun se kestää, mutta se tuskan määrä kun kaikki loppuu on valtava. Hetkittäin tuska tuntuu liian valtavalta selvitä hengissä.

Mutta. Se on elämää. Ja kuolemaa. Sairastumisia, tervehtymisiä. Iloja ja suruja. Naurua ja surun kyyneleitä. Tuskaa ja riemua. Se on vain elämää loppujen lopuksi.


Syvällisyys on ollut nyt hetkisen teemana mun elämässä, kun saatiin huonoja uutisia vaihteeksi. Muori, rakastakin rakkaampi ponipallero on kipeä. Oikeasti kipeä, parantumattomasti kipeä ja siitä on pakko luopua jossain vaiheessa. Ei ole varmaa milloin luopumisen hetki tulee, mutta väistämättä se tulee. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kesänä. Mutta se tulee, liian nopeasti, liian todellisena, liian kipeästi.

Muorilla on todettu selkeä, paha sydänvika, joka väkisin johtaa ponin lopetukseen. Jos pelkkä asian ajattelu saa minut itkemään näppäimistön märäksi, miten selviän siitä, kun ponia ei sitten joskus enää oikeasti ole? Miten pystyn kurkkaamaan tallin taakse ja hakemaan katseellani tammatarhasta enää vain yhden mustan palleron? Miten ihminen voi todella kestää sen?

Pakko se vaan on kestää ja hyväksyä. Omalla tavallaan olen Muorin sairauden hyväksynyt yllättävän tyynesti ja hyvin. Tieto siitä, että ponin elämä loppuu on toisaalta kovin lohdullinen; siihen ei voi enää koskaan sattua mikään, ja se on ikuisesti turvassa. Turvassa kaikissa niissä muistoissa joita ihmiset kantavat mukanaan, turvassa valokuvissa, jotka juuri varmuuskopioin itkun sekaisesti ulkoiselle kovalevylle. Poni tulee olemaan aina osa mun elämää, iso osa sitä aikaa, jolloin mulla oli kaikkein vaikeinta. Ja Muorin, Mantin ja Tiinan ansioita on se, että tässä olen näinkin hyvissä voimissa. :)

Muori ei siis tule koskaan unohtumaan, se on mun elämän THE PONI, se nelijalkainen johon olen kiintynyt enemmän kuin mihinkään koskaan aikaisemmin. Pieni, vanha, hiukan muotopuoli olento, joka koskettaa sydämeni syvintä sydänjuurta aina kun se kääntää nappisilmänsä katsomaan omiani. Silloin näen siinä ison osan minua, elämääni, parantumistani, pyyteetöntä rakkautta joka saa hymyilemään kyyneiledenkin läpi.

Muori on vaan sellainen tyyppi, ettei sellaista ole toista. Se on jotain niin tärkeää, niin ärsyttävää, niin suloista, niin vauhdikasta, niin hölmöä, niin pientä, niin suurta, niin todellista, ettei sitä voi olla rakastamatta. Pieni poni kiintyi minuun, minä siihen ja siitä alkoi taival, joka on elämäni rankin ja paras.

Onneksi kukaan ei koskaan pysty pyyhkimään minulta pois muistoja. Muistoja kesäpäivistä, jolloin oltiin uimassa. Muistoja niistä kaikista onnistumisista, jotka saivat minut leijumaan. Muistoja siitä ylpeydestä ja riemusta, mitä olen kokenut Muorin kanssa.

Muori on tietämättään koskettanut minua niin syvälle, että luopuminen tuntuu mahdottomalta. Pystyn ajattelemaan asiaa fiksusti järjellä, tiedän että ponin on aika mennä jos tulee kipuja. Tiedän, että se on ainoa oikea vaihtoehto. Siltikin on hetkiä, jolloin meinaan tukehtua ajatukseen Muorin puuttumisesta. Sen piti olla teräsmummo! Vanhus joka ei koskaan kuole! Poni joka on niin sitkeä, että ihan vain ärsyttääkseen ei koskaan vanhene! Tukipilari, joka on aina odottamassa minua portilla kun tulen. Muorin piti olla ikuinen.

Nyt on kuitenkin lopun aika. Aika, jolloin tehdään kaikki siten, että Muori on tyytyväinen. Annetaan hiukan erivapauksia, hiukan enemmän herkkuja kuin ennen. Puuhastellaan yhdessä erilaisia asioita. Ollaan käyty kävelyllä, ollaan tehty juttuja joista Muori eniten tykkää. Ollaan vaan oltu yhdessä, puhalleltu lämmintä ilmaa toisiimme. Oltu vaan ja nautittu siitä yhdessä olemisesta. Kerätty viimeisiä hetkiä talteen. :)

Jatko onkin vain odottelua. Ponin tarkkailua ja rakastamista. Päätöksiä lopettamisen ajankohdasta ei ole tehty, sillä Muorin vointia tarkkaillaan koko ajan, ja jos olotila menee huonommaksi, on aika päästää pikkuinen pois. Nyt kuitenkin poni voi hyvin, käyttäytyy normaalisti ja on oma iloinen, ärsyttävä itsensä. Toivotaan, että tilanne ei mene tästä huonommaksi. Mutta jos menee, on aika päästää irti.

Jokainen ilta mielessäni on Muori, jokaisena aamuna herään siten, että katson puhelintani ja pelkään siellä olevan se viesti Tiinalta. Jokaisen kerran kun puhelin piippaa viestin merkkiääntä, suljen silmäni ja hengitän syvään. Sitten avaan puhelimen ja pahinta peläten luen viestin, joka saattaa koskea vaikka edellisen päivän ruotsinläksyjä. Huokaisen helpotuksesta ja tunnen olevani typerä, kun skitsoilen näin pahasti. Siltikin seuraavan viestin saapuessa rukoilen kaikkia maailman jumalia ja epäjumaliakin, että poni olisi kunnossa. Vielä se on ollut, jokaisena kertana. Ja lujasti toivon, että tyttönen pysyykin kunnossa vielä jonkun aikaa. Että saataisiin tehtyä mahdollisimman onnellinen ja hyvä lopun aika. Että poni olisi onnellinen ja tyytyväinen kuollessaan.

Mutta nyt ei voi muuta kuin todeta että eletään vaan eteenpäin, kohti kevättä ja kesää. Pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Rakastetaan kaikkia ja ymmärretään taas hieman lisää elämästä ja itsestä. Muistakaa osoittaa rakkaillenne se, että he ovat teille tärkeitä. Jokainen hetki voi olla viimeinen.

Valokuvaushaasteita!

Sainpas meiliini kaksikin kappaletta valokuvaushaasteita! Kivaa! :D Toinen on 30. kuvan haaste, toinen tällainen lyhyempi ja hiukan yksinkertaisempi, joten laitetaan se tähän nyt ja aloitellaan sitten pikkuhiljaa tuota isompaakin haastetta. :)

Tässä tämä yksinkertaisempi kuvahaaste:

Valokuvahaasteen säännöt:
1. Avaa neljäs kansiosi, jossa säilytät valokuviasi
2. Valitse neljäs kuva ja julkaise se blogissasi
3. Selitä kuva
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama

Tälläinen kuva oli neljännen kansion neljäs kuva. Kuvassa siis perheeni koira Lukas, aka Muksu, Puppe, Luke... :D Lukas asuu Helsingissä äidin ja hänen avomiehensä kanssa. Kuva on otettu viimekesänä trimmin jälkeen, mummun ja hänen puolisonsa mökiltä.

Muksu rakastaa mökkeilyä, kun se saa olla vapaana ja juoksennella rauhassa ympäriinsä. Se on oikea ikiliikkuja ja uskaltautui uimaankin viime kesänä moneen otteeseen. Tässäkin kuvassa poitsu on rannalla, oltiin varmaan menossa heittelemään keppiä taas järveen. Sitä tuo olento rakastaa. :) Lyhyesti sanottuna siis kuva otettu viime kesänä mummun mökiltä, ja kuvassa komeana koiruli Lukas. Puppe on rodultaan Airedalenterrieri ja rakastaa kesää ja kepin noutamista, tarvittaessa järvestäkin. :)

En nimeä ketään erityisesti tekemään tätä haastetta, mutta kaikki halukkaat voivat ottaa haasteen vastaan! :)

_________________________________________________________

Tässä nämä 30. päivän valokuvaushaasteen ohjeet. En lupaa tehdä joka päivä yhtä kohtaa, mutta muiden postauksien loppuun tai satunnaisesti välipäivityksiksi voisi tehdä yhden päivän kuvan sillointällöin. Nyt ei muuta, sillä huomenna menen taas tallille ja sitten onkin ihan kunnon postauksen aika taas :)

30. Päivän valokuvaushaaste
Päivä 1: Omakuva
Päivä 2: Suosikkitavara
Päivä 3: Perheenjäsen
Päivä 4: Harrastus
Päivä 5: Vanha kuva
Päivä 6: Teema “vihreä”
Päivä 7: Kuva jota en koskaan julkaissut
Päivä 8: Suosikkikuva
Päivä 9: Päivän asu
Päivä 10: Tämä tekee minut iloiseksi
Päivä 11: Hullua
Päivä 12: Arkeni
Päivä 13: Teema “valo”
Päivä 14: Talvikuva
Päivä 15: Rakkaus
Päivä 16: Mustavalkoinen omakuva
Päivä 17: Hetki
Päivä 18: Tunteet
Päivä 19: Täällä minä asun
Päivä 20: Teema “erilaiset”
Päivä 21: Kun olin pieni
Päivä 22: Tästä olen riippuvainen
Päivä 23: Kesäkuva
Päivä 24: Nämä kuvat jäivät haasteen jalkoihin
Päivä 25: Kaikessa kiireessä
Päivä 26: Tämä naurattaa aina
Päivä 27: Teema ”kaksi”
Päivä 28: Sää
Päivä 29: Uusin kuva minusta
Päivä 30: Valinnainen kuva

Anteeksi, olen hengissä!

Varoitus neulakammoisille, älä lue tästä eteenpäin!! :D

Anteeksi jäinen hiljaiselo. Vetoan nolosti kiireisiin ja kouluun; meillä oli taas koeviikko ja aivan käsittämättömän paljon pitäisi jaksaa tehdä töitä. Muuten jaksoinkin, mutta viimeinen koe (matikka....) meni kyllä niin perseelleen kun voi koe mennä! :D Sieltä tulee nelonen, eli uusinta kutsuu. Noh, oma valinta. Mitäs lintsasin aamutunteja enkä jaksanut lukea kokeeseen. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää vai miten se meni?

Nyt kuitenkin luvassa lähinnä kuvapläjäys!

Kuten yltä huomaatte, on sormeni yhä edelleen kauniisti paketoituna... Kuvasta voitte huomata myös sen, että makaan ihan vapaaehtoisesti leikkimässä neulatyynyä! Satu on ihan huippu, käsi tuntui tosi rennolta monta päivää hoidon jälkeen ja särkykin väheni, kunnes katosi kokonaan. Satulla on taikanäpit ja -neulat, suosittelen tosiaan kokeilemaan akupunktioita jos joku paikka on kipeä. :)

Hyvä esimerkki on myös tuo mun olkapää. Lekurit eivät osanneet tehdä sille mitään vaikka kävin kaiken maailman ultrissa ja testeissä, mutta muutama kerta Satun neulottavana ja tökittävänä on tehnyt paljon. Enää tilanne olkapään osalta ei ole ollenkaan niin huono kuin se vuosi sitten oli!

Kerran sätkähdin ja yritin karata neulan alta, mutta hillitsin lopulta itseni. Mulla on jotain kamalia tapoja, esim. kun sattuu niin puolustaudun = puren hammaslääkäriä, meinasin potkaista tatuoijaa ja olin lähellä kiskaista sormeni kauas Satun neulan alta :D

Hihihii, jotenkin tosi sairaan näköistä. Viehättävän sairasta. Ehkä mussa
asuu pieni masokisti?

Sitten oli aika mennä katsastamaan ja valokuvaamaan tiluksien uusin tulokas: Iivari! Komea pikkumies, eikö vain? Sillä on _aivan huippuja_ ilmeitä, nauroin itseni ihan kipeäksi taas kun selasin näitä kuvia läpi! Iivari on siis tosiaankin erittäin ilmeikäs olento!

Ai mää vai? Sanoks joku Iivari? :D

Hetken poseerauksen jälkeen Iivari keksi ihanan leikin! Arvo oli niiiiin onneessaan kun joku todella leikki sen kanssa! :D Iivari siis tosiaan jahtasi koiraa, se laukkasi Arvon perässä pitkin tarhaa ihan innoissaan samalla kun Vili mulkoili kahta bimboa väsyneenä ja viisaana puun alta :D

POIS ALTA KIVET JA MÄNNYNKÄVYT JA AMANDA SEN KAMERAN KANSSA!

Lopulta kun Arvo väsähti, Iivari meni taas kiusaamaan Viliä. Oli vaihteeksi ponipoikapainin aika.

Huomatkaa jälleen Iivarin ilme :D



Kun olin kuvannut tarpeeksi poikia, alkoi sormet olla jo niin kohmeessa että pelkäsin niiden tippuvan pois. Mentiin Tiinan kanssa sisälle lämmittelemään ja safkaamaan ja katsomaan valokuvia, jonka jälkeen takaisin pakkaseen tyttöponien kimppuun! :D Manti ja Muori pääsivät kentälle juoksemaan ja hiukan laiskaa menoa oli molempien osalta. Herkkuja kerjäsivät vaan valmiiksi läskit! :D

Onks pakko juosta....? Ei me oikein haluttais...... Liikaa luntakin ja kaikkee....

Kyllä neitoset sitten kuitenkin juoksivat ihan hienosti kun vähän komensi. Lumesta jopa innostuttiin molempien osalta hieman, ja välillä ponit painoivat ihan kunnon lumi pöllyten ja toisiaan retuuttaen pitkin kenttää Arvon juostessa mukana matkassa :)

Kato nyt kuinka me ollaan hienoja ja juostaan tälläsessä kauheessa
lumikinoksessa!

^
Manti otti pikku spurtin, ja laukkasi lumi pöllyten koko pitkän sivun, kunnes jäi Muorin luo mököttämään seuraavaan nurkkaan :D

Possujuna!

Tää on paljon kivempaa kun juokseminen! Mä kaivan lumitunnelin
Australiaan asti :D

^

Ja näin saadaan pieni poni näyttämään isolta!

Kuten huomaatte, Iivari ei saa kaikkea kunniaa päivän poseerauksista! Tässä Mantin taidonnäyte:

Kuolaisia ponipusuja kaikille!