Elämää

Maailma on julma. Aina kun kaikki näyttäisi olevan hyvin, tulee jotain uutta kurjaa, mikä heittääkin asiat taas päälaelleen.

Rakastaminen on julmaa. Se on ihanaa niin kauan se kun se kestää, mutta se tuskan määrä kun kaikki loppuu on valtava. Hetkittäin tuska tuntuu liian valtavalta selvitä hengissä.

Mutta. Se on elämää. Ja kuolemaa. Sairastumisia, tervehtymisiä. Iloja ja suruja. Naurua ja surun kyyneleitä. Tuskaa ja riemua. Se on vain elämää loppujen lopuksi.


Syvällisyys on ollut nyt hetkisen teemana mun elämässä, kun saatiin huonoja uutisia vaihteeksi. Muori, rakastakin rakkaampi ponipallero on kipeä. Oikeasti kipeä, parantumattomasti kipeä ja siitä on pakko luopua jossain vaiheessa. Ei ole varmaa milloin luopumisen hetki tulee, mutta väistämättä se tulee. Ehkä huomenna, ehkä ensi viikolla, ehkä ensi kesänä. Mutta se tulee, liian nopeasti, liian todellisena, liian kipeästi.

Muorilla on todettu selkeä, paha sydänvika, joka väkisin johtaa ponin lopetukseen. Jos pelkkä asian ajattelu saa minut itkemään näppäimistön märäksi, miten selviän siitä, kun ponia ei sitten joskus enää oikeasti ole? Miten pystyn kurkkaamaan tallin taakse ja hakemaan katseellani tammatarhasta enää vain yhden mustan palleron? Miten ihminen voi todella kestää sen?

Pakko se vaan on kestää ja hyväksyä. Omalla tavallaan olen Muorin sairauden hyväksynyt yllättävän tyynesti ja hyvin. Tieto siitä, että ponin elämä loppuu on toisaalta kovin lohdullinen; siihen ei voi enää koskaan sattua mikään, ja se on ikuisesti turvassa. Turvassa kaikissa niissä muistoissa joita ihmiset kantavat mukanaan, turvassa valokuvissa, jotka juuri varmuuskopioin itkun sekaisesti ulkoiselle kovalevylle. Poni tulee olemaan aina osa mun elämää, iso osa sitä aikaa, jolloin mulla oli kaikkein vaikeinta. Ja Muorin, Mantin ja Tiinan ansioita on se, että tässä olen näinkin hyvissä voimissa. :)

Muori ei siis tule koskaan unohtumaan, se on mun elämän THE PONI, se nelijalkainen johon olen kiintynyt enemmän kuin mihinkään koskaan aikaisemmin. Pieni, vanha, hiukan muotopuoli olento, joka koskettaa sydämeni syvintä sydänjuurta aina kun se kääntää nappisilmänsä katsomaan omiani. Silloin näen siinä ison osan minua, elämääni, parantumistani, pyyteetöntä rakkautta joka saa hymyilemään kyyneiledenkin läpi.

Muori on vaan sellainen tyyppi, ettei sellaista ole toista. Se on jotain niin tärkeää, niin ärsyttävää, niin suloista, niin vauhdikasta, niin hölmöä, niin pientä, niin suurta, niin todellista, ettei sitä voi olla rakastamatta. Pieni poni kiintyi minuun, minä siihen ja siitä alkoi taival, joka on elämäni rankin ja paras.

Onneksi kukaan ei koskaan pysty pyyhkimään minulta pois muistoja. Muistoja kesäpäivistä, jolloin oltiin uimassa. Muistoja niistä kaikista onnistumisista, jotka saivat minut leijumaan. Muistoja siitä ylpeydestä ja riemusta, mitä olen kokenut Muorin kanssa.

Muori on tietämättään koskettanut minua niin syvälle, että luopuminen tuntuu mahdottomalta. Pystyn ajattelemaan asiaa fiksusti järjellä, tiedän että ponin on aika mennä jos tulee kipuja. Tiedän, että se on ainoa oikea vaihtoehto. Siltikin on hetkiä, jolloin meinaan tukehtua ajatukseen Muorin puuttumisesta. Sen piti olla teräsmummo! Vanhus joka ei koskaan kuole! Poni joka on niin sitkeä, että ihan vain ärsyttääkseen ei koskaan vanhene! Tukipilari, joka on aina odottamassa minua portilla kun tulen. Muorin piti olla ikuinen.

Nyt on kuitenkin lopun aika. Aika, jolloin tehdään kaikki siten, että Muori on tyytyväinen. Annetaan hiukan erivapauksia, hiukan enemmän herkkuja kuin ennen. Puuhastellaan yhdessä erilaisia asioita. Ollaan käyty kävelyllä, ollaan tehty juttuja joista Muori eniten tykkää. Ollaan vaan oltu yhdessä, puhalleltu lämmintä ilmaa toisiimme. Oltu vaan ja nautittu siitä yhdessä olemisesta. Kerätty viimeisiä hetkiä talteen. :)

Jatko onkin vain odottelua. Ponin tarkkailua ja rakastamista. Päätöksiä lopettamisen ajankohdasta ei ole tehty, sillä Muorin vointia tarkkaillaan koko ajan, ja jos olotila menee huonommaksi, on aika päästää pikkuinen pois. Nyt kuitenkin poni voi hyvin, käyttäytyy normaalisti ja on oma iloinen, ärsyttävä itsensä. Toivotaan, että tilanne ei mene tästä huonommaksi. Mutta jos menee, on aika päästää irti.

Jokainen ilta mielessäni on Muori, jokaisena aamuna herään siten, että katson puhelintani ja pelkään siellä olevan se viesti Tiinalta. Jokaisen kerran kun puhelin piippaa viestin merkkiääntä, suljen silmäni ja hengitän syvään. Sitten avaan puhelimen ja pahinta peläten luen viestin, joka saattaa koskea vaikka edellisen päivän ruotsinläksyjä. Huokaisen helpotuksesta ja tunnen olevani typerä, kun skitsoilen näin pahasti. Siltikin seuraavan viestin saapuessa rukoilen kaikkia maailman jumalia ja epäjumaliakin, että poni olisi kunnossa. Vielä se on ollut, jokaisena kertana. Ja lujasti toivon, että tyttönen pysyykin kunnossa vielä jonkun aikaa. Että saataisiin tehtyä mahdollisimman onnellinen ja hyvä lopun aika. Että poni olisi onnellinen ja tyytyväinen kuollessaan.

Mutta nyt ei voi muuta kuin todeta että eletään vaan eteenpäin, kohti kevättä ja kesää. Pelätään pahinta ja toivotaan parasta. Rakastetaan kaikkia ja ymmärretään taas hieman lisää elämästä ja itsestä. Muistakaa osoittaa rakkaillenne se, että he ovat teille tärkeitä. Jokainen hetki voi olla viimeinen.