Se on omituista, kuinka tuntui, että maailma pysähtyi. Tuntui, että minut suljettiin johonkin pussiin, jonka läpinäkyvän kalvon läpi katselin hieman utuista maailmaa. Silti tuli seuraava päivä ja sitten seuraava. Menin vain niinkuin aina; herätyskello klo 5.40. sitten suihkuun, kouluun ja koulupäivän jälkeen kotiin. Silti tuntui, että elin pienessä tyhjiössä, jossa olivat vain minä ja Muori.
Se on vaan niin raakaa, kuinka elämä jatkuu, vaikka se yhden osalta päättyykin. Oli kamalaa joutua luopumaan rakkaasta palleroisesta. Nyt kuitenkin kun katselee sitä kaikkea aikaa mitä meillä oli, voin sanoa sen todella olleen kaiken tämän luopumisen tuskan arvoista. Suru on se hinta mikä pitää maksaa siitä, että sai rakastaa. Ja minä maksan mielelläni tämän hinnan, sillä Muori oli jotain niin ihanaa, että en vaihtaisi hetkeäkään yhteisestä, liian lyhyestä, ajasta pois.
Elämä kuitenkin jatkui ja jatkuu. Aika kulkee eteenpäin, kirkkohistoria vaihtuu psykologiaan ja matematiikkaan. Maailma vain ei pysähdy, ei vaikka haluaisit. Se vääjäämättä vyöryy eteenpäin, antamatta sinulle aikaa vain pysähtyä. Toisaalta se on hyvä, sillä vähitellen tästä pussista on päässyt eroon ja vain hetkittäin suru meinaa ottaa yliotteen.
Tallillakin elämä jatkuu, sillä vaikka yksi on poissa, se ei muuta sitä tosiasiaa, että kaikki muut ovat siellä. Ja Manti ilman ystävää. Niimpä me haimme Mantille uuden ystävän Johannan ja Tiinan kanssa. Pitkästä aikaa tuli vierailtua taas Kippolassa ja oli kiva tavata taas Tupua ja muita muutenkin kuin näyttelytohinan keskellä. :)
Kippolasta mukaan lähti Johannan poni Klaara, jonka kutsumanimeksi on kai nyt vakiintunut Lara?
Minä sitä kutsun lähinnä Skidiksi, tai Kirpuksi, Minikin on livahtanut suusta muutaman kerran. Ja mä sanoin sitä Kurppakaaliksi!! Se oli outo hetki :D:D Mutta juu, Lara on pieni, voikko otus, joka on ihan ihmeellinen pikkuruinen satuponikeiju. Se on valloittava olento, aivan ihana keijukainen. Säkää tyttösellä on 88-89cm, eli melkein mini, muttei ihan kuitenkaan.
Tallilla kävin sunnuntaina ja pahin tunneryöppy tuli kun näin kirkkaan pinkin riimun varustehuoneen ovessa olevassa naulakossa... Kevyt kosketus riimuun riitti ja sitten sain itseni lamaantuneesta olotilasta jatkamaan touhuamista. Viliä ohjasajoin jälleen kentällä, ja täytyy kyllä todeta että se poika on nero!
Osasi tosi hienosti edelliskerran juttuja, ravi nousi kevyesti ja takapää liikkui mihin pyydettiin. :) Todella näppärä pikkuori, jos se tuota tasoa oppii uusia asioita, me startataan jo kesällä ekat ohjasajoluokat ;) Fiksu, fiksu kaveri! Hiukan poitsu rupesi loppua kohden kyllästymään, joten lopetettiin vielä kun kaikilla oli hauskaa ja poni toimi hienosti. :)
Larakin pääsi ensimmäisen kerran kentälle ja voi luoja sitä riekkumista narun päässä! Ajattelin ihan vaan kokeilla pikkuneidin juoksutusta, ja keijuponi otti ilon irti!
Lara painoi käsille ja painatti maailmanennästysvauhtia ympyrällä! Toisinaan ympyräkin unohtui ja poni poukkoili missä sattui, mutta enimmät höyryt päästeltyään Lara rupesi hiukan rauhoittumaan. Tamma pukitteli, pomppi kuin mielipuoli ja oli ihan vieteri, mutta onneksi rupesi tasaantumaan hetken työskentelyn jälkeen. :) Käsille painaminenkin väheni huomattavasti. :)
Kokeilin myös seisottaa ponia näyttelyasennossa ja tyttö tiesi heti mitä tehdään. Ei ihmetellyt ollenkaan, eli ihan selvää juttua oli ainakin ponille ;)
Oman kameran kuvia en jaksa kaivaa nyt esille, mutta laittelen niitä joku päivä tänne blogiin, kun saan kuvat siirrettyä koneelle. :) Nämä kuvat siis Tiinan ottamia, kiitos! :) Lisää kuvia tulossa siis joskus, nyt näkemiin ja hyvää raekuuroista kevättä!
Tänään tosiaan satoi rakeita oikein reilusti! Se siitä keväästä... :D Silti ihan hetken kuluttua paistoi taas aurinko ja sitten muutaman hetken perästä hirveä lumi/rae/räntäsadekuuro iski niskaan. Tuntemattomia ovat kevään tiet! :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti